keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kirkkain tähti

Jo ottaessaan koiran, pitäisi olla valmistautunut siihen ajatukseen, että tiemme eroavat jossain vaiheessa. Miksi koirat eivät voisi elää kuten hevoset? Edes puolet pidempään kuin nyt? Juuri kun niistä on tullut tärkeitä ja elävät kuin ihmisen mieli, ne ovatkin vanhoja ja nukkuvat pois.

Meitä on kohdannut suunnaton suru. Ensimmäinen pulini, Peetu, on nukkunut ikiuneen. Viikko sitten tiemme erosivat ikiajoiksi, oli aika tehdä ystävälle viimeinen palvelus. Vielä suru ei ole muuttunut kultaisiksi muistoiksi. Ajatustakaan en voi luoda, kuvaakaan en voi vielä katsella, ilman ettei kyyneleet nouse silmiini ja ikävä sattuu ihan fyysisesti rintaan ja kaikkialle. Kuinka paljon ihminen voi itkeä? Miten kamalaa on menettää ihmisläheinen, kun jo rakkaan koiran menettäminen on näin tuskallista?

Peetu syntyi huhtikuussa 2002 Lapualla, josta haimme sen Toivakan kotiin juhannuksen tienoilla. Koirakaverina meillä oli tuolloin vielä Teemu-partiskin, mutta Peetu jäi yksin jo samana syksynä Teemun menehdyttyä. Kuopukseni ja Peetu olivat lähes päivälleen samanikäiset.


 Peetu rakasti aina ihmisiä. Niin omia kuin vieraitakin. Se palvoi lapsia ja kasvatti ne kohtelemaan koiria kauniisti ja oikeudenmukaisesti. Kun lapset olivat pieniä, se pysytteli aina kuonon mitan päässä heistä ja tarkkaili, suojeli ja puolustikin. Se oli lasten paras pelikaveri.


 Nuoruusvuosina en ollut aina varma, oliko Peetu meidän ihmisten hallinnassa vai hallitsiko se meitä. Oli paljon asioita joista keskusteltiin, jos ei päivittäin niin viikoittain ainakin. Missään vaiheessa lähes 14 vuoden elämänsä aikana se ei antanut koskaan periksi tai alistunut. Viimeiseen saakka se kyseenalaisti asioita. Viimeiseen hengenvetoonsa saakka se sai minut lähes päivittäin sanattomaksi asenteellaan.
Nuorempana se söi lähes kodittomaksi meidät. Joka kerta töistä tullessa oli yhtä jännää, onko talosta muuta jäljellä kuin piipunmuuri. Meni vessan lattiat betonia myöten jne. Silti rakastin sitä hullunlailla.

Peetu eli kanssani elämäni suurimmat kriisit. Se matkasi läpi useiden elämänvaiheiden kanssani, kaikki huoleni ja tuskani itkin sen turkkiin. Ihmiset ympärillä vaihtuivat, vaan Peetu kulki rinnalla. Se ei laskenut minua kotona ollessani koskaan näköetäisyydeltä, makasi jaloillani vessassakin istuessani. Jos ei päässyt mukaan, hengitti ainakin kynnysraosta voimakkaasti, kertoen olevansa kuitenkin lähellä. Aina kun olin poissa kotoa, se lakkasi syömästä ja ikävöi. Makasi ja odotti ovella.

Ilman Peetua ei olisi Ximene's - pulejakaan. Sen myötä kasvoin kiinni rotuun ja aloin kiinnostua yhä enemmän puleista, jalostuksesta ja kasvattamisestakin. Valitettavasti Peetusta en saanut koskaan isää pentueilleni, mutta se kasvatti kaikki pennut taidolla. Sen saattoi varauksetta laskea jo pientenkin pentujen äärelle, se rakasti niitä. Pennut oppivat pienestä pitäen vanhemman kunnioituksen. Peetu ohjasi eleettömästi ja suojelevasti.



Peetu oli kotilaumamme johtaja. Nuorempana se ei sietänyt omalla alueellaan muita uroksia, eikä oikeestaan missään muuallakaan. Iän myötä se luotti omaan vaikutusvaltaansa ja hyväksyi aina kaikki vierailevatkin koirat. Kaikille se kertoi kuitenkin pelisäännöt ensin, ja kukaan ei koskaan kysellyt jälkikäteen kuka porukkaa johtaa. Vaikka ikää jo olikin, ei muut lauman jäsenet kyseenalaistaneet sen asemaa. Peetu lähti johtajan paikalta, ja jätti siihen pysyvän kolon. Kukaan koskaan, ei yksin eikä yhdessä, tule täyttämään sitä paikkaa meidän laumassamme. Elämä jatkuu ja suru vaihtuu ajan myötä kauniiksi muistoiksi. Nyt vielä kaikki tuntuu niin lohduttomalta. Ja jälkeen jääneet koiramme järjestäytyvät uudelleen.

Peetu oli myös ensimmäinen oikea näyttelykoirani. Ihan mahdottoman paljon emme maailmaa kiertäneet, mutta monia huikeita hetkiä sen kanssa koin. Hieno koira myös sillä tavoin. Muutamat kehät käytiin myös veteraani-iässä ja kyllähän se muisti homman jujun :) Viimeiseen hengenvetoon saakka se oli huikean hienossa kunnossa kaikkineen. Kantoi upean turkkinsa loppuun saakka.


13,5 vuotta Peetu eli täysillä. Terveen, pitkän elämän. Se rakasti tätä omaa maalaismaisemaansa ja sitä, ettei sen enää tarvinnut remmilenkkeillä vuosiin, vaan sai laiduntaa vapaana sielunsa kyllyydestä. Sen vuoksi se olikin hyvässä kunnossa loppuun saakka. Se toivotti pihaan tulijat lentäen tervetulleeksi aina, ja kaikki olivat sen mielestä hänen arvoisiaan vieraita.
Vain muutamaa viikkoa ennen lähtöään Peetu alkoi ontua oikeaa eturaajaansa. Aluksi sitä hoidettiin vanhan koiran nivelrikkovaivana, mutta kun mikään ei auttanut, koitti se viimeinen lääkärireissu. Luusyöpä oli syönyt olkaluun päästä suurimman osan ja ennustetta ei ollut. Maailmani romahti. Jäsentelin ajatuksiani siitä, että yhteinen matkamme on päättymässä. Peetu oli ollut niin paljon minulle, nyt oli aika tehdä palvelus Peetulle. Se sai lähteä saappaat jalassa, vain nopean, lyhyen sairastamisen jälkeen. Se hyppäsi autoon viimeiselle reissulle häntä heiluen ja täynnä intoa, se rakasti autoilua ja mukana olemista. Juuri ennen nukahtamistaan viimeiseen uneen, katse oli kuitenkin väsynyt. Peetu kertoi, että oli oikea aika mennä...

Viimeisenä vielä kävelimme peltoteitä ja pihapiiriä yhdessä läpi, ja Peetu jätti viimeiset viestinsä luettavaksi muille laumalaisilleen. Ja näytti minulle kieltä, kun kameran takana itkin, niin että rintakehä oli revetä. Niillä opein nyt jatkamme elämäämme, yhden tärkeän aikakauden päätyttyä.


Nuku hyvin, Peetu.
Eilen illalla näin, että olet saapunut perille. Tallin päällä loisti taivaan kirkkain tähti.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kesää kohti...


Talo on hiljennyt ja kesää kohti mennään pitkästä aikaa ihan omien aikuisten pulien kanssa. Kummallisen rauhalliselta tuntuu. Viikonloppuna kaksi viimeistä pentua muutti omiin koteihinsa. Mitä pidempään ne ovat olleet kanssamme, sen vaikeampaa se luopuminen aina on, vaikka kuinka tietää että nekin molemmat veijari saivat maailman parhaat kodit.

Berry vielä lähtiessä yritti ottaa tuntumaa Peetu-papan otsatukasta. Se oli virhe :D 
Blister matkasi siis Venäjälle ja sai kutsumanimekseen siellä Berry. Maria kävi karvakaverinsa hakemassa ja he matkasivat junalla Pietariin. Matka oli mennyt oikein hyvin, pentu oli nukkunut lähes koko matkan. Olin hankkinut pennulle asiakirjoja ja todistuksia yhden mapillisen, ja tullimuodollisuudet jännityksestä huolimatta olivat sujuneet oikein hyvin. Berry on kotiutunut hyvin ja siitä tuli perheen lemmikki. Se ei mennyt siis jalostus- tai näyttelykoiraksi, vaan maailman parhaaksi ystäväksi eläkeläispariskunnalle ja heidän aikuiselle tyttärelleen. Perheellä on ollut aiemminkin puli, kadulta löydetty kulkuri joka eli sitten lopulta hyvin pitkään pelastettuna perheeseen. Rotu vei mukanaan sen kokemuksen jälkeen, ja Berry meni nyt paikkaamaan pulin paikkaa :)

Siskon ja sen veljen viimeisiä painihetkiä. 
Samana päivänä muutti myös tyttöpentu sijoituskotiinsa. Kutsumanimekseen se sai Xena (sotaprinsessa joka taistelee hyvän puolesta pahaa vastaan) ja nyt vain odotellaan rauhassa tyttösen kasvua ja kehitystä. Jos se kehittyy odotetulla tavalla, varmasti sitä tyttöä tullaan näkemään näyttelykehissäkin.

Dranka the Ruustinna täytti 7 vuotta vapun aikaan. Kylläpä aika on rientänyt. Ensi vuonna se on jo veteraani. Ruustinna nimen se on saanut perheeltämme, kun se on kireä vanhapiika joka tuntee arvonsa. Kiltti ja nöyrä, mutta susi lampaan vaatteissa kun puhutaan laumadynamiikasta :) Tänä kesänä käydään ihan vaan huvittelemassa Drankan kanssa parissa näyttelyssä ja katsellaan sitten veteraaneissa lisää, jos se pysyy hyvässä kunnossa ja tykkää edelleen siitä hommasta. Drankalle pentujen aika oli melko raskasta, koska sehän ei oikein välitä pentujen hälinästä ja riekkumisesta. Nyt se onkin selvästi nukkunut univelkojaan pois ja nauttinut rauhallisuudesta.

Synttärisankari tuulessa ja tuiverruksessa.

Nyt on aika palautua pentuhässäkästä. Olen itse perin puhki aina pentueen jälkeen eikä heti lähitulevaisuuteen pysty edes kaavailemaan seuraavaa pentuetta. Suunnitelmia toki on, ja parhaimmassa tapauksessa seuraava pentue syntyisi vuoden päästä kesällä. Jos kaikki menee hyvin. Ja sitä ennen on suoriteltava vielä muutamia terveystarkastuksiakin...

Ensi viikolla saamme vieraan Sveitsistä viikoksi. Puhutaan viikko puleista ja käydään tapaamassa puleja ja kasvattajia pitkin maakuntia. Ehkä pitäisi löytää myös jotain muutakin perisuomalaista näytettävää saunan lisäksi :D

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Vaarikoiran 13. synttärit

Peetu, silmäteräni ja ajatukseni, täytti tänään 13 vuotta. Kun ajattelee tuota aikaa taaksepäin, on meidän elämässä ehtinyt tapahtua ihan mahdottomasti asioita. Ihan jokaisessa päivässä, ihan jokaisessa elämänmuutoksessa ja tapahtumassa, Peetu on ollut tällä matkalla mukanani. En osaisi kuvitella elämää ilman sitä. Joka päivä kun herätään yhteiseen uuteen aamuun, jaksan osoittaa suurimmat rispektit tuolle vaarille joka on elämässä vielä täysillä kiinni. Ja tänäänkin Peetu minulle lupasi, että vielä tulee lisääkin yhteisiä syntymäpäiviä.

Tänään lähdimme kuljeskelemaan verkkaisesti pelloille ja mökkirantaan vaarin ja sen alamaisten kanssa, otin kameran mukaan, jos vaikka saisin vaaristakin napattua synttäripotretit.


Ensin pintaan vähän sammalta... 


Sitten lutrattiin vähän lammessa pentujen kanssa... 

Sitten olikin julkisivu sopivassa ryötteessä poseeraukseen hetkeksi :)



Peetu on vieläkin niin upeassa kunnossa niin turkiltaan kuin fysiikaltaankin, että veikkaisin sen vieläkin olevan kova vastus nuoremmilleen näyttelykehissäkin. No, kehissä ei käydä enää mutta haluan silti pitää sen täydessä karvassa kun se hyvin vällynsä jaksaa kantaa. Vielä ainuttakaan harmaata karvaa ei vaariin ole tullut.

Peetun kummallisista tavoista ja tottumuksista saisi kirjoitettua kokonaisen kirjan. Purskahtelen päivittäin nauruun kun seurailen sen touhuja. Se saa erityisoikeuksia niin ihmisiltä kuin muilta lauman koirilta. Missään muodossa se ei ole luovuttanut vielä asemaansa eikä mitään muutakaan. Edelleen keskustelemme joka kerta kynsienleikkuusta ja takapuolen pesusta. Ennen kun se laittoi vain suvereenisti hanttiin sinnikkyyttään, nyt se tekeytyy totaalikuuroksi, kun vaadin siltä jotain. Keltään muulta perheessämme se ei ota mitään palveluita vastaan, saati noteeraisi jos muut siltä jotain pyytävät :)
Peetu on täysin ja kokonaan 'minun koira'. Kun olen poissa kotoa, se ei juuri liikahda ovelta, vaan makaa kynnyksellä ovessa kiinni ja hengittää oven alta rakosesta kuistille, haistellen kuulemma koko ajan koska tulen. Poissaollessani se ei syö lainkaan. Vessaankaan en pääse yksin, kun Peetun täytyy maata jalkojani sielläkin lämmittämässä. Nuorempana nämä kaikki tavat joskus jopa raivostuttivat ja välillä eroahdistuskin nosteli päätään, mutta nyt nuo kaikki tavat ovat lähinnä liikuttavia. Ja otan niistä kaiken irti. Me elellään nämä viimeiset vuodet toisillemme.

Onhan eittämättäkin selvää, ettei vuosia enää hirveästi ole. Mutta muutamia voi olla hyvinkin, jos Peetu pysyy terveenä kuin pukki. Sitä se on koko elämänsä ollut. Ainoastaan suolitukos vuoden alussa säikäytti, muutapa ei juuri ole sairastellutkaan. Lääkärissä ollaan käyty rokotuksilla, ja hammasputsauksissa. Nyt hampaat ovat kuin huolimattoman halot liiterissä, mutta enää ei putsauksen takia nukutella. Uskoisin Peetun näkökyvyn vielä olevan melko hyvän. Hämärässä se selvästi tukeutuu muihin laumalaisiin enemmän, mutta valoisaan aikaan se on kyllä hyvin tarkkaavainen. Sen sijaan kuulossa alkaa olla huononemisen merkkejä. Kuulee se kyllä vielä, kuuro se ei ole, mutta kyllä aikalailla ajoittain täytyy korottaa ääntä kutsuessaan sitä. Helpommalla pääsee kun käy hakemassa :))

Lauman johdossa Peetu on edelleen. Mokka syksyllä koitti hieman koitella sen asemaa, mutta sen verran kokenut konkari vaari on niissä hommissa ettei periksi antanut. Se siis edelleen nauttii muiden kunnioituksesta ja kävelee halutessaan kaikkien yli, missä tahansa asiassa. En tiedä, kuka pennut kouluttaa Peetun mentyä.... Ei parempaa päiväkerhon vetäjää voi olla. Se kertoo maltillisesti, ettei karvoissa saa roikkua ja kuinka isompia kunnioitetaan jne... Se tekee sen niin hienosti ja johdonmukaisesti, turhia pörräämättä.

Nyyti-mummo laittautui myös kauniiksi synttäreille :D Nämä vanhat osaavat aina niin käyttäytyä kun niitä pyydetään olemaan nättinä... Nyytihän täytti 9 vuotta huhtikuulla myöskin. Siinäpä meillä toinen persoona, jossa olisi aiheita kirjaksi saakka. Ilman tätä äitimäyrää ei olisi Ximene's puleja ehkä ikinä syntynytkään. Ilman tätä rouvakoiraa ei naapurit osaisi pelätä puli-rotuisia koiria. Ilman tätä vahtia saisi kuka vaan tulla ovista sisään, koska vaan. Ilman tätä mummua elämä olisi varmasti monta kertaa helpompaa, mutta päivääkään ei vaihdettaisi silti pois yhteisistä vuosista senkään kanssa. Hetken kävi mielessä käyttää Nyytiä muutaman kerran veteraaniluokissa näyttelyssä, kunnes mukavuudenhalu taas jyräsi koko ajatuksen. Liian kova pala purtavaksi se olisi 7 vuoden näyttelytauon jälkeen minulle itselleni. Koska vaan Nyytikin olisi täydessä kunnossa vietäväksi... mutta tuskin se haluaa itse sitä. Se kulkee mieluiten risut peränyöreissä ja sammaleet otsatukassa :)

Mummo on laittautunut kauniiksi, tavoilleen uskollisesti :D 


Synttäreiden pelletempuista vastasi Mokka. 

Ja pennut hanskailivat muuten vaan...

Blister-poika muuttaa reilun viikon kuluttua Pietariin. Ikävä on jo nyt tuota reipasta hännänheiluttajaa.

Blister sai varastettua työhanskan, ja sitten lähdettiin ja kovaa!

Siitäpä ei hevillä irti laskenutkaan.
Vaan heti kun silmä vältti, siskoplikka nappasi rukkasen ja taas mentiin. Kun nostaa korvat vielä ylös, niin pääsee kaiketi kovempaa :)


Lopuksi kun vielä pysähdyttiin syömään marjapensaiden juurelta hevosenpaskaa, niin alkoivat nämäkin synttärit olla juhlittu. Joku olisi saattanut ehkä kieltää syömästä, vaan meilläpä vaan otettiin siitäkin lystistä valokuvia. Nyt on naamat hyvässä kunnossa kaikilla :)

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kevät viimeinkin


Monen keväisen lumipyryn jälkeen vihdoinkin näyttäisi kevät päässeen vauhtiin ja merkkejä lähestyvästä kesästäkin on nähtävillä. Seinien vierustoilla monivuotiset pikkusipulikukat ovat pulpahtaneet päivässä, parissa esiin. Tänään pentujen ulkovillin aikaan ensimmäiset joutsenet lensivät myös pihan ylitse. Muutaman jo olinkin bongannut aiemminkin maakunnissa, mutta lähijoutsenet vasta nyt :)


Nyyti-mummu täytti 9 vuotta. Yksi vuosi taas muorin mittariin lisää, mutta vuodessa ei ole vauhti tai huuto yhtään talttunut. Edelleen se menee kuin pienet kakarat ja ottaa kantaa joka asiaan. Ja koko ajan. Jos jotain täytyisi etsimällä etsiä, niin ehkä nyt jo tässä iässä siitä on pahimmat särmät hieman hioutuneet. Toki se edelleen on aika kuuma kohdatessaan vieraita ihmisiä, mutta ei se enää ensitöikseen kimppuun yritä :P Nisäkasvaimet ovat sinällään hallinnassa, että ne ovat edelleen 'pysyneet hyvänlaatuisina', eivätkä ole levinneet tai mitenkään sairastuttaneet Nyttyrää. Täällä se kotilaitumilla riekkuu nyt jo kolmannen polven jälkeläistensä kanssa, ja käpertyy tilaisuuden tullen kainaloon sohvalle. Senkin se tekee täysillä, kuten ihan kaiken muunkin elämässään.

Pentujen elämästä kuuluu pelkkää hyvää. Kävin tapaamassa Moijjea Närpiössä kun muutenkin reissasin siellä suunnalla. Ihan reipas ja elämänmyönteinen kakara hän on, ja pitää mukavasti vauhtia yllä ja on saanut Kimistä parhaan kaverin.
Puyol taas painii Vatun kanssa ja on aloittanut pentueskarin. Kuulemma lähinnä nukkuu siellä, mikä ilmeisesti herättää kovasti hilpeyttä. Onneksi Vattu sentään on reipas koululainen, niin se hieman tasapainoittaa tilannetta :)

Kotona odottelee vielä Blister lähtöään. Sen oma ihminen tulee toukokuun alkupuolella hakemaan pojan Pietariin. Siihen saakka mennään hännät suorana siskolikan kanssa.




Sisko ja sen veli kävivät eläinlääkärissä hakemassa ekat rokotukset 12 viikon iässä. Blister sai siis myös rabieksen nyt jo, ja nyt odotellaan 21 vrk että pääsee ylittämään rajan. Ja passinkin se jo sai. Blister painoi 6,6 kg, ja siskonsa 4,4 kg. Minusta tuntuu, että tyttöpennusta on tulossa maailmankaikkeuden pienin pulityttö :) Kokoonsa nähden sillä on kyllä luustoa ja jäntevyyttä oikeinkin hyvin, eikä se missään nimessä ole rimpula. Mutta merkittävästi paljon pienempi kuin pentueveljensä. Saapa nähdä, mitä siitä kasvaa, jos se kasvaa :))




maanantai 23. maaliskuuta 2015

Takatalvi

Melkein valtasi jo kesämieli, mutta niinpä olikin taas maa valkoinen ja lisää tupruttaa lunta taivaalta. Kevät on meillä aikuisten pulien synttäreiden aikaa, vaikka eipä niitä suuremmin juhlita. Muistellaan kuitenkin elettyä elämää ja lisätään yksi vuosi muistojen kirjaan kunkin osalle.

Pennut ovat täyttäneet jo 9 viikkoa, ja X's Xtreme Vision muutti viime viikolla omaan kotiinsa. Todella reippaasti on pikkupojan elämä kaupunkilaiskoirana lähtenyt käyntiin. Nyt sitten on kotona kaksi pentua; Venäjälle lähtevä poika on vielä toukokuun alkuun saakka rokotuksien takia ja tyttöpennun sijoittamisprojekti on vielä vaiheessa. Vaan eipä sillä kiire ole, mukava katsella miten se kehittyy...

Alla kuvassa osui talon vanhin, Peetu lähes 13v, ja nuoremmat samaan kuvaan. Tyttö haastaa veljeään leikkimään ja Peetulla on muuten vaan oma vauhtinsa päällä :)


Isomummullakin synttärit häämöttää ja minä ajattelin uuden lumen aikaan ottaa siitä muutaman kivan kuvan. Tosi kivoja tuli :D Joskin hyvin niistä näkyy Nyytin suhtautuminen elämään. 'Ei pidä olla niin tosissaan ikinä' - suhtautuminen.



Pennuilla alkaa olla aikalailla vakiintunut elämänrytmi ja ovat osana meidän muuta koiralaumaa. Aamulla herätään viiden jälkeen kun aamu sarastaa, riehumaan, ja illalla pimeän tullen rauhoitutaan. Touhukkaita, mutta kilttejä lapsia ovat nämä vielä kotona olevat tallukkaat.
Iisak on vielä meillä myös, ja ne jatkavat Nurkkiksen kanssa vallatonta elämää. Muutaman kerran on kiikareilla katseltu niiden menoa pelloilla, kun korvat katoaa ja kutsut menee ihan kuuroille korville. Näillä pojilla on aivan määräämätön juoksemisen halu. Niistä on tullut kevään aikana ihan parhaat kaverukset. Alla kuvassa Iisak odottaa riekkumisen välissä kun Nurkkis jättää posteja omppupuuhun :)


Alla tyttösen ulkotouhuja.



Vaikka kuvat ei niin hyvätasoisia olekaan, hauskasti voi nähdä ettei se meno ole yhtään sen erilaisempaa onko kyseessä 9-viikkoiset vai aikuiset - aivan yhtä päätöntä menoa, hännät suorana :D Ylemmässä Nurkkis ja Mokka on hippasilla, ja alemmassa pentuset likomärkinä.



maanantai 16. maaliskuuta 2015

Pentutestit ja eläinlääkärin tarkastukset

Jos aikaa miettii eteenpäin 8 viikkoa, se tuntuu pitkältä ajalta. Kun taas katson sitä taaksepäin, niin aika lentänyt huomaamatta ja on lähtöitkujen aika.

Viikko sitten tehtiin kaikille pennuille pentutestit. Kaksi pennuista sai pisteet haarukkaan 'melko dominoiva ja itsevarma mutta tasapainoinen. Tarvitsee johdonmukaista kasvatusta ja johtajuusharjoituksia.' Varsinaista dominoivuutta en itse niistä ole niin selvästi huomannut kuin aikanaan esim. Nyytin pennuissa, mutta varmasti tuo itsevarmuus niissä pitää paikkansa.
Kaksi taas saivat pisteensä haarukkaan ' Ns. helppo koira. Sopii ensimmäiseksi koiraksi ja harrastuskaveriksi.' Siitä aavistuksen olen yllättynyt, että 'pikkupoika' asettui tuohon kategoriaan, itse pidin sitä porukan vahvimpana lenkkinä monessakin kohtaa.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin testaajankin mielestä oikein kivoja kaikki, mihin on helppo yhtyä :)


Kävimme tapaamassa 8-viikkoisena myös lääkäritätiä. Siellähän sitten huuto olikin hyytävä, kun eivät päässeet vapaana kirmaamaan klinikalla vaan piti pysyä boxissa koko sen ajan kun kutakin tutkittiin erikseen. Hunnit roikkuivat hampaineen ja kynsineen kaltereissa ja huusivat, kun vapaita sieluja oli rajoitettu. Automatkat sujuivat kuitenkin ihan rauhallisissa merkeissä.

Kaikilla pennuilla oli kaikki kunnossa. Pojilla kivekset oikeilla paikoillaan ja kaikilla hampaat järjestyksessä. Sydämet löivät ilman sivujuonteita ja muutenkin varsin mallikkaat lapset. Leimat papereihin ja maailmalle!

Tavattiin lääkärireissulla Vattu-tyttökin. Siitä on kasvanut varsin nätti ja hyvätapainen pulityttö. Vatusta oli todella kiva leikkiä juoksuleikkiä pentujen kanssa Viitaniemen talvisella rannalla. Sillä oli selvästikin pienen paimenkoiran elkeitä, kun se hanakasti piteli pentulaumaa tiiviisti kasassa. Aina kun porukasta jäi yksi vähän etäämmälle, Vattu haki sen tomerana porukkaan takaisin :)


Vatusta on kasvanut ihan hyvän kokoinen narttu. Ei missään nimessä pieni (mikä alkaa olla jo minullakin asia, johon on kiinnitettävä huomiota ) muttei onneksi suurikaan. Sopiva, sanoisin.
Täytynee alkaa suunnitella kesälle muutamia koiranäytelmiä Vatullekin, kun alkaa olla kohta juniori-iässä :)


Kun kaikki 'pakolliset' kuviot on nyt pentujen osalta suorittu, alkaa muuttoliike pikkuhiljaa. Ensimmäinen pentu, uros Led, muutti ensimmäisenä. Se lähti Närpiöön Kimin kaveriksi ja kutsumanimi ei lähtiessä ollut vielä selvillä. Andersin ja Caritan luonahan asui aikanaan pentujen isoisoisoisä, Ivor joten pikku-Led meni sinne ikäänkuin vanhoille juurilleen. Toivotaan hänelle pitkää ikää ja paljon onnenhetkiä uudessa kodissa! Alla kuva hänestä juuri ennen muuttoa :)

Seuraavana muuttaakin sitten 'pikku-poika', joka onneksi jää lähelle Jyväskylään.


lauantai 7. maaliskuuta 2015

Nimiäiset

Seitsemän viikkoa tuli torstaina ikää pennuille. Niinpä koitti se aika, että äitikoira lähti takaisin omaan kotiinsa ja meille jäi kivasti aikaa opetella koiranelämää vielä reiluksi viikoksi. Paipen asettuminen takaisin omaan kotilaumaan sujui ongelmitta ja se tuntui jäävän jo ihan mielellään rauhoittumaan kotiinsa.

Sen sijaan meillä täällä pentuvilinässä on rauha kaukana. Paipe oli niin suojeleva emä että pentujen varsinainen villiintyminen on tapahtunut vasta äidin lähdettyä. Tuliterät hampaat ehtivät kaikkeen. Raolleen jäänyt ovi kirvoittaa ne ryntäämään ulos, kun aiemmin äiti kiskoi niitä kiivaasti takaisin pesäkoloihin. Aikuiset koirat saavat runtua. Ja minäkin olen päässyt keräämään pikkukakkoja ja pesemään pyllyjä :) Tämän kaiken Paipe hoiti koko 7 viikkoa, joten pääsin helpolla.


Jokaisen pennun tunnistaisi luonteen perusteellakin, ellei näkisi ulkomuotoa. Kaikki ovat hyvin erilaisia. Alkuviikosta ne vielä pentutestataan, ja onkin jännä nähdä vastaako testit omaa käsitystäni niiden selviytymisestä uusissa asioissa.

Torstaina synttäreiden kunniaksi pennut saivat virallisesti nimet, eli mikrosirut niskaan. Nimiteema tuli siis polttimoista, isän mopon lamppu - tarinan myötä. Ximene's Xenon, Led, Blister ja Xtreme Vision.

Blister on ylivoimaisesti sosiaalisin ja aktiivisin. Se seuraa ihmisiä kaikkialle, ja tervehtii vieraitakin noutaja-tyyppisesti häntä heiluen, yli-tuttavallisesti. Se mielistelee ihmisiä ja kerjää huomiota. Pysyttelee ns. 'iholla' koko ajan. Melkoinen häslä. Rakenteellisesti ihan peruspuli, melko voimakasluustoinen. Kaunis pää, mutta näyttäisi rungon mittasuhteiltaan aavistuksen tulevan pitkähköksi. Mutta hänestä Maria saa kyllä mahtavan lemmikkikoiran, mitä ensisijaisesti haluaakin.

Led on uroksista luonteeltaan ehkä mielestäni eniten puli. Reipas ja utelias, mutta ei niin suoraan syliin tunkeva kuin veljensä. Keskinäisissä rähinätilanteissa ei ole koskaan kasassa päällimmäisenä, vaan on enemmänkin sovittelija. Led on myös hyvin voimakasluustoinen mutta mittasuhteiltaan erinomainen. Pää on mahtava, toivottavasti myös sisältäpäin :) Ledin ja Xtreme Visionin välillä on hyvin vaikea sanoa, kumpi on rakenteellisesti parempi - kovin erityyppiset kun ovat. Led muuttaa ensimmäisenä omaan kotiinsa viikon päästä.

Xtreme Vision on saanut kutsumanimen 'pikkupoika'. Puhtaasti siksi, että se on selvästi veljiään kevyempi. Mittasuhteet ja tyyppi ovat erinomaiset. Ehkä enemmän isänsä tyyppiä päältään. Pikkupoikaa leimaa se, että se kantaa itsensä tilanteessa kuin tilanteessa ryhdikkäästi ja miellyttää erityisesti omaa silmääni. Luonteensa osalta se on selvästi varautunein. En ole oikein vielä päässyt itsekään selvyyteen, mitä tuo varautuneisuus sillä oikeestaan edes on. Ehkä pentutesti tulee kertomaan siihen jotain lisävalaistusta. Se leikkii hyvin usein itsekseen, mutta toki tulee porukkaan aina silloin kun on rähinä päällä. Ja silloin on aina kasan päällimmäisenä. Tutuille se on reipas ja luoksetuleva. Vieraita katselee mieluiten kauempaa. Mutta tulee kyllä ajallaan ja on ihan reipas sitten. Enemmänkin vaikuttaisi että se on hyvin itsenäinen. Eikä oikeestaan huuda tai reagoi missään hoitotoimissa mitenkään, se vaan ON.

Tyttö Xenon on kaunis. Pieni valkoinen täplä takavarpaissa erottaa sen muista sisaruksista. Se on jonkin verran pienempi kuin muut ja jännitänkin että näinköhän jää kovin pieneksi kooltaan... Toivottavasti ei. Se on kaikkineen erittäin hieno kokonaisuus, tällä hetkellä en osaa toivoa siihen mitään lisää tai pois. Luonteeltaan hyvin määrätietoinen ja topakka tyttö. Se minkä se koossa häviää veljilleen, se sisulla paikkaa :) Etsin tälle tytölle sijoituskotia edelleen, aiemmin sovitun perheen tilanteen muututtua siten ettei pennun tulo ollutkaan hyvä idea tässä vaiheessa.


Ensi viikolla ohjelmassa on siis pentutestit ja eläinlääkärin tarkastukset perjantaina, kun ikää on 8 viikkoa. Pentueen tiedot löytyvät nyt KoiraNetistä.

Onneksi näyttää siltä, että pennut lähteävät omiin koteihinsa pidemmällä aikavälillä, niin ei tule kerralla äkkityhjyys. Jokaisen pennun lähtö on taas itkun paikka, ja minulle aina se vaikein asia kasvatuksessa. Vaikka tämän pentueen kohdalla alussakin tuntui vähän olevan vaikka mitä vaikeutta, ei ne enää tunnu miltään sen ajatuksen edessä, että näistäkin on kohta luovuttava. Onneksi ulkomaille lähtevä pentu on meillä vappuun saakka, se vähän lohduttaa :)



maanantai 16. helmikuuta 2015

Ensimmäinen ulkoilu

Talvi on hemmotellut pari päivää aurinkoisilla päivillään ja päätin laskea pennut ensimmäiselle ulkoilulle tänään. Pakkasmittari näytti lähes kymmentä pakkasta mutta aurinko lämmitti sopivasti talon edessä pihalaattoja, ja niinpä pennut kannettiin haistelemaan pakkasilmaa.


Ajattelin, että vahdin tarkasti etteivät ne ala makoilemaan kylmässä maassa, mutta huoli olikin turha. Koko porukka pyöri uteliaana ja alkoivat hännän pystyssä tutustua heti pihaympäristöön ja kiipeilivät lumipenkoille. Mielettömän reipas sakki! Ei minkäänlaista kitinää tai vikinää kuulunut ja vauhti vain yltyi mitä pidemmälle ulkoilua piisasi. Niin kylmä kuitenkin oli, että oli lähdettävä sisälle ja toisella kertaa sitten enemmän...


Loppuviikkoa kohden on luvattu lauhempaa säätä, mikä toivottavasti ei tuo tullessaan vesikelejä, niin pennut saisivat olla enemmän ulkona. Viimeinkin myös kiinteä ruoka on alkanut näille lakunokille maittaa, ja Paipekin antaa jo lapsille enemmän tilaa ja mahdollisuuksia liikkua sisällä. Vieläkin se on ylihuolehtivainen  mutta antaa muidenkin koiriemme jo tulla pentujen luo.





keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Neljännen viikon kriisi

Olen kovin tarkka siitä, että kun meillä on pienet pennut, emme käy missään koiratapahtumissa, eikä oikeastaan missään muuallakaan. Eikä meillä vieraile ihmisiä eikä vieraampia koiria ainakaan ennen kuin pennut täyttävät 4 viikkoa. Suurempia poikkeuksia en ole tehnyt nytkään, vain Iisak tuli reilu viikko sitten lomalle meille. Ja senkin jälkeen kaikki oli aivan kunnossa.

Vaan aivan kuin taivaasta tippui jokin vatsapöpö meille. Ensin sairastuivat aikuisista Nurkkis ja Pekka. Taudin kuvaan kuului, että ne oksensivat hyvin raivokkaasti 5-6 tuntia, ensin mahan sisältöä ja sen jälkeen lähinnä kakoivat tyhjää vatsaansa. Ja melkein yhtä nopeasti tilanne olikin jo ohi. Aikuiset eivät ripuloineet.

Kolmantena taudin saikin sitten pentujen emä, ja imettävällä kun vastustuskyky ei ole muutenkaan vielä paras mahdollinen, Paipella toipuminen kestikin hieman pidempään. Kaiken kaikkiaan se piti pitää ravinnotta lähes 3 päivää, ja suuhun sai laittaa vain enteromicro pastaa, canicuria, nutrisalia ja hunajaa. Pennut saivat käydä nopeasti tyhjäämässä maitovarastot, mutta vatsa piti rauhoittaa myös pentujen pissojen ja kakkojen osalta. Niinpä aika pian maitokin alkoi ehtyä.... Samaan syssyyn alkoi yksi ja toinenkin vuorotellen oksennella, ja pennuilla myöskin oli ripulia. Sitten oltiinkin helisemässä. Muutama vuorokausi mentiinkin taas ilman yöunia kun nesteytin ja seurasin pentuja. Hieman ongelmalliseksi teki tilanteen myös se, että Paipe on niin tuhdisti imettänyt pentuja koko ajan ettei niille edelleenkään meinaa kelvata kiinteä ruoka vaikka täyttävät jo 4 viikkoa huomenna. Niinpä maidon ehtyessä, ei ollut helppoa ruokkia pentuja ja mentiinkin hyvin pitkälti apteekin ravinteilla. Ja selvittiin.

Tämän jälkeen tuli Peetun vuoro sairastaa. Ja Nyytin. Jälleen kerran, Mokka jäi tästäkin ruljanssista sivuun. Siihen ei näytä tulevan mikään tauti ikinä. Ja Iisak välttyi ainakin toistaiseksi. Nyt uskallan jo huokaista, Paipe on kunnossa ja syö sekä juo jo normaalisti. Maitokin on sen myötä alkanut taas tulla hyvin, mikä aika pian alkoi näkyä pennuissakin. Pentujen painot laskivat kyllä pelottavan äkkiä parin päivän aikana, mutta yhtä äkkiä lähtivät nousuunkin kun tilanne alkoi rauhoittua. Nyt enää tyttöpentua tarkkailen, sillä on hieman heikko ruokahalu edelleen mutta ei ripuloi kyllä enää sekään. Se kun on ollut hieman pienempi muutenkin veljeensä verrattuna, näyttää se hukanneen tässäkin kohtaa vähäisestä vararavinnostaan suhteessa enemmän :/

Huomenna kun pennut täyttävät 4 viikkoa, voitaneen sanoa että tauti on voitettu ja taas pistetään nenut kohti vilkkaampia viikkoja. Mysteeriksi tuo epidemia jäi ja mistä se tuli. Mutta kaipa täällä metsässäkin voi sellaisia kyteä, ja varsinkin kun talvi on ollut taas kovin lämmin ilmojen suhteen ettei pöpötkään ole pakkaseen kuolleet jos sellaisia on ollut liikkeellä.

Nyt pennut alkavat olla aktiivisessa iässä ja ne seurailevat kovasti jo muiden elämää. Kun niiden aitaus on ruokailutilassa, pääsevät osalliseksi kaikkiin arkisiin juttuihin kivasti. Silloin kun on unen aika, on aivan sama vaikka seinät kaatuisivat mutta kun ihminen menee pentuaitaukseen, alkaa sutina. Paipekin antaa pentujen jo liikkua vapaammin ja viihtyy itsekin jo välillä muiden koirien joukossa mutta tarkkailee lapsiaan ja pienenkin inahduksen kuultuaan ryntää katsomaan.



Hirviöllä on jo hampaat :)



Nyt kun taas elämä hymyilee, alamme saada pennuille vieraita. Niiden omat perheet saavat alkaa käydä ihmettelemässä turrikoita vapaammin ja aletaan enemmän miettiä mikä pentu kellekin on se paras.

Nyt enää mietin, arvaanko lainkaan laskea pentuja pihalle vaikka nyt on ollutkin erityisen lauhoja päiviä... Kyllä kesä-syyspennut ovat siltä osin niin kivoja, että tässä iässä jo on käyty ihmettelemässä ulkoilmaakin. Nyt en oikein tiedä, arvaanko... Vielä ainakin täytyy antaa ajan kulua.